Kesä oli ja meni... Onneksi meni. Ei ole ihmiselle soveltuva ilmasto sellainen jossa lanka huopuu käteen kun sitä yrittää neuloa.
Joten kesä meni, syksy tekee tuloaan ja toi mukanaan vanhan ystäväni fibromyalgian.
Tervetuloa vaan kaveri, ehdinkin jo kesällä kaivata.
Mutta onni onnettomuudessa, taas neulotaan. Huiveja, minä neulon ahdistuksiini huiveja. Pienempiin töihin ei ehkä murheet yhtä huolella hukkuisi. Se tuo mukanaan uuden murheen... Riittääkö laatikossa lankaa hukuttamaan kaikki ihmisen murheet huiveihin vaiko pitääkö sitä ostaa lisää?? Ostaisi ja ostaisi jos olisi millä ostaisi, ei ole.
Revontuli odottaa kylpyyn pääsyä, laatikosta löytyneestä novitan tico ticosta yrittää muodostua Multnomah .
Hyvällä ohjeella voi huonostakin langasta saada aikaan jotakin kelvollista.
Missäköhän olisi ne hyvän elämän ohjeet joilla hieman kehnommistakin rakennusmateriaaleista voisi syntyä ihan kelvollinen elämä?
Ystävä kehoitti kirjoittamaan, mitä? Mistä kirjoittaa ihminen josta on ajan saatossa tullut puolisonsa jatke? Kirjoitanko siitä mitä en halua, se kun lienee asia joka on kristallin kirkas. Ei, en minä siitä kirjoita. Kaikki on jo liian monta kertaa sanottu. Liian monta kertaa luvattu ja liian monta kertaa unohdettu.
Minä neulon huiveja. Mitä sitten tapahtuu kun lanka loppuu...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti